Lähes ystävänpäivä

Kirsin rinnassa tykytti ja jyskytti yhtä aikaa. Hopeanharmaa henkilöauto kaarsi pehmeästi hyrräten hänen kotitalonsa parkkipaikalle ja pysähtyi hänen viereensä. Janne nousi hymyillen hänen isältään lainatusta menopelistä ja otti muutaman juoksuaskeleen auton ympäri kohti Kirsiä. Halauksen ja suukkojen jälkeen ehdittiin jo vaihtaa sanoja.

-    On ollu hirvee ikävä.
-    Niin mullakin.

Jänne sipaisi Kirsin poskea ja hiuksia. Takana oli raskas viikko, Kirsillä opiskeluissa ja Jannella töissä. Nyt olisi koko viikonloppu aikaa vaikka ajella autolla minne mieli teki. Molemmat tunsivat itsensä täydellisen vapaiksi ja onnellisiksi.

-    Mihin ajettaisiin?
-    Käytäiskö vaikka Porvoossa? Syötäis siinä pikkuravintolassa ja sitten käveltäis joen rannassa.

Kirsi kiersi käsivartensa Jannen ympärille. Hän muisti, miten he olivat tavanneet juhlissa ystävänpäivänä edellisenä talvena. Koko juhlapaikka oli ollut täynnä mauttomia, lelluvia sydänilmapalloja. Molemmat olivat pitäneet juhlia yhdentekevinä, kunnes olivat sattumalta törmänneet toisiinsa. Heillä oli raksahtanut heti.

***

Keskussairaalan leikkaussalissa saattoi aistia vain lievää hysteriaa tyynen pinnan alla. Hoitajat hyörivät ja valmistelivat salia kuntoon. Myös kirurgit olivat jo paikalla. Sitten saliin tuotiin kaksi kuutiomaista laatikkoa.

-    Ai niitä on kaks? yksi hoitajista kuiskasi toiselle niin, että suu jäi auki hengityssuojan takana. Samalla hän osoitti kädelläaän kohti laatikoita.
-    Etsä tienny? Mä luulen, et ne on siitä rytäkästä Porvoon moottoritieltä. Molemmat on kuulemma kuin just pinkasta vedettyjä. Tätä et sit oo kuullu multa.
-    Entäs vastaanottajat?
-    Toinen on jo valmistelussa, mutta toista vasta lennätetään, varmaan jostain kauempaa.

***

Jussi ajeli pitkin Kehä kolmosta kohti Leenan kotitaloa. Ajaessaan hän kertasi mielessään, miten paljon hänelle oli ehtinyt tapahtua vuoden aikana. Ensin hän oli sairastunut vakavasti. Parannuskeinoa ei ollut löytynyt. Oli vain oljenkorsi, että joku sopiva henkilö kuolisi. Ja kuolisi vieläpä tarpeeksi siististi. Kuolisi vieläpä sopivan matkan päässä. Ja ennen kaikkea ei vitkuttelisi sen kuolemisensa kanssa liian monta kuukautta.

Äkkiä ja yllättäen odotettu oljenkorsi oli osunut Jussin kohdalle. Hän oli tarttunut siihen kiihkeästi ja kaikin voimin. Hakulaite oli piipannut keskellä yötä ja herättänyt hänet. Sairaalaan oli pitänyt lähteä välittömästi. Leikkaus oli itsessään onnistunut oikein hyvin, siitä ei Jussilla ollut valittamista. Vaikeita hylkimisoireita ei ollut ilmaantunut. Silti Jussi ei ollut ollut kovin onnellinen leikkauksen jälkeen. Hän oli masentunut ja tuntenut huonoa omaatuntoa. Hän ei tiennyt, ketä olisi voinut kiittää. Joka ilta hän lähetti kiitoksen jollekin, joka ehkä kuunteli häntä jossakin.

Hänen elämänilonsa oli kuitenkin kohentunut, kun hän oli tavannut Leenan. Leena oli varmasti parasta, mitä Jussille oli koskaan tapahtunut. Hän oli istunut Leenan pöytään keskussairaalan kahviossa, ollessaan jo hyvää vauhtia toipumassa leikkauksesta.

-    Onko me tavattu ennenkin, sä näytät niin tutulta, Jussi oli kysynyt ensimmäiseksi Leenalta.
-    Ehkä entisessä elämässä? Leena oli vastannut hymähtäen.

Myös Leenalle oli tarjottu samanlaista oljenkortta kuin Jussille. He olivat tunteneet heti ihmeellistä yhteenkuuluvuutta.

-    Tää sairaus on avannu mun silmät apposelleen. Mun elämästä on jo pitkään puuttunu jotain, on ollu ikään ku ikävä jotakin, vaikken oo tienny mitä. Ja jokainen päivä voi olla viimenen. Mitä hyötyä mulle on tästä leikkauksestakaan, jos mun elämä on aina vaan yhtä harmaata samaa. Ja mun pitäis osata elää vielä sen luovuttajankin edestä, Jussi oli tilittänyt monisanaisesti heti viiden minuutin tuttavuuden jälkeen Leenalle ja oli itsekin hämmästynyt avoimuuttaan.
-    Mulla on ollut ihan samanlaisia tuntemuksia. Mutta ei, luovuttajan puolesta mä en voi elää. Oon vaan onnellinen tästä uudesta sydämestä, Leena oli vastannut, selkeästi ja yksinkertaisesti.

Jussi kaartoi Leenan alaoven eteen, jossa tämä jo vilkutti iloisesti. Jussi nousi autosta, riensi Leenan luo. Hän halasi Leenaa ja sipaisi hänen poskeaan ja hiuksiaan.

-    Haluisitsä lähtee vähä ajelulle, vaikka Porvooseen? 

Leena epäröi vastaustaan yhden ikuisuuden, jokin Porvoossa teki hänet nyt levottomaksi, ja sydän alkoi pamppailla.

-    Mennään joku toinen päivä. Vaikka ystävänpäivänä.

***

Euroopan elinsiirtopäivä 8.10.2016.

Yllä mainitut tapahtumat olivat fiktiota. 
Lue faktaa Kyllä elinluovutukselle -sivuilta.